Salaisuutemme nimi on lapsettomuus.

En ole tullut raskaaksi vaikka sitä on yritetty aika tarkkaan kolme vuotta. Syytä tuolle ei ole. Mutta se on asia joka ahdistaa loputtomasti. Miehen veli odottaa vaimonsa kanssa toista lastansa ja samaan aikaan meille satelee kysymyksiä siitä, milloin meiltä on odotettavissa vauva uutisia. Siinä sitä on kiemurreltu että ei nyt ole sen aika jne vaikka tekisi mieli karjua päin näköä "kuule emme me vaan tiedä yritetty ollaan lasta jo kolme vuotta". Erityisen pahalta tilanne tuntuu silloin kun joku kavereista tai läheisistä saa lapsen. Viimeksi tänään tupsahti kaverin Facebook sivuilla vastaan kuva vastasyntyneestä vauvasta. Ensimmäinen tunne oli että epäreilua sillä minäkin tuollaisen haluan. Lapsettomuudestamme ei siis tiedä juuri kukaan emmekä tiedä miten siitä vanhemmillemme kertoisi ja pitäisikö siitä edes kertoa. Ehkä olisi parempi heidän ajatella että olemme veloja ja näin ollen vapaasta tahdostamme lapsettomia. Miksi meidän pitäisi kaataa vanhempiemme niskaan taakkamme lapsettomuudesta eiväthän he asialle mitään voi. Lapsettomuudesta kertominen voisi johtaa myös siihen että kuuntelemme loputtomia voivotteluja ja niistäkään ei taatusti tule kuin henkisesti paha olo. Elämähän voi kuitenkin olla hyvää ilman lasta. Ei lapsi ole kummallekaan meistä mikään pakkomielle ainakaan vielä. En halua edes ajatella sitä että jommallekummalle meistä lapsesta tulisi pakkomielle ja että se olisi jonkinlainen elämäntäyttymys jota ilman emme voisi elää. Elämä on hyvää ihan tällaisenaankin. Kummallakin on työ, harrastuksia no ainakin toisella on enemmän kuin riittävästi ja terveyskin kummallakin tallella. Tulevaisuudenkin suunnitelmia löytyy. Mies haluaa edetä työssään niin pitkälle kuin mahdollista ja suhtautuukin työhönsä välillä pelottavan pakkomielteisesti. Minä aion ruveta säästämään ja mahdollisesti sijoittamaan. Ihan alkuun pienissä arkisissa asioissa ja tavoitteena lopulta saada suurehko omaisuus sijoittamisella.