Punaisen talon varjossa.

Tänään oli taas se aamu että unelmat omasta lapsesta romuttui raskaustestin roskiin lentäessä. Taas negatiivinen olo on viimepäivinä ollut etova. Ruuan ajattelukin on tiennyt huonoa oloa ja tämän lisäksi alavatsaa on vihlonut. Ei niin ei. Itku pääsi tahtomatta ja raskaustesti lensi roskiin. Onneksi mies pystyi jäämään etäpäivälle kotiin ja parkumaan mun kanssa yhdessä. Mies on maailman paras lohduttaja se antaa mun itkeä paitansa märäksi ja lohduttaa. Joskus mietin kauan mies kestää minua ja minussahan on ollut tähänkin mennessä kestämistä ihan riittävästi. Mies ehdotti minulle että nuo oireet olisi johtunut masennuksesta mutta en tunne oloani erityisen masentuneeksi. Ehkä tämä on jotain vatsataudin poikasta. Tekisi mieli unohtaa lapsen yrittäminen lopullisesti. Ehkä pitäisi keskittyä tekemään elämästään hyvää ilman lasta. Ehkä aloitan elämän parantamisen hakemalla miehen vanhemmilta koiran lenkkikaveriksi ja lähden jatkamaan itkemistäni metsään.

En ole tullut raskaaksi vaikka sitä on yritetty aika tarkkaan kolme vuotta. Syytä tuolle ei ole. Mutta se on asia joka ahdistaa loputtomasti. Miehen veli odottaa vaimonsa kanssa toista lastansa ja samaan aikaan meille satelee kysymyksiä siitä, milloin meiltä on odotettavissa vauva uutisia. Siinä sitä on kiemurreltu että ei nyt ole sen aika jne vaikka tekisi mieli karjua päin näköä "kuule emme me vaan tiedä yritetty ollaan lasta jo kolme vuotta". Erityisen pahalta tilanne tuntuu silloin kun joku kavereista tai läheisistä saa lapsen. Viimeksi tänään tupsahti kaverin Facebook sivuilla vastaan kuva vastasyntyneestä vauvasta. Ensimmäinen tunne oli että epäreilua sillä minäkin tuollaisen haluan. Lapsettomuudestamme ei siis tiedä juuri kukaan emmekä tiedä miten siitä vanhemmillemme kertoisi ja pitäisikö siitä edes kertoa. Ehkä olisi parempi heidän ajatella että olemme veloja ja näin ollen vapaasta tahdostamme lapsettomia. Miksi meidän pitäisi kaataa vanhempiemme niskaan taakkamme la...